Muistopuhe rakkalle Okkiukselle
Day 1,361, 15:00
•
Published in Finland 
•
by
•
by Kuhaa
Tämä on muistopuhe ystävälle, joka kauan sitten nukkui pois.
Kuolema on aina läsnä. Kodeissa, sairaaloissa, taistelutantereella kuolema vaanii, emmekä pääse sitä pakoon. Vastasyntynyttä lastaan pitelevän äidin kasvoilla sädehtivä hymy vaihtuu pian haikeaan ja mietteliääseen ilmeeseen, kun hän elämän ihmettä pohtiessaan käsittää tuon kolikon molemmat puolet. Siellä missä on elämää, on kuolemaa, ja tämän käsitämme parhaiten todistaessamme uuden elämän syntyä. Mikään määrä rakkautta ja myötätuntoa ei voi pidentää yhdenkään ihmisen elämää, ja jokainen meistä joutuu jossain vaiheessa tätä asiaa käsittelemään. Koviten kuolema iskee läheisen mentyä haudan lepoon. Kun ihailemamme ja kunnioittamamme ihminen poistuu maallisesta maailmasta, joudumme myöntämään myös oman kuolavaisuutemme; tuo voimakas ja uljas henkilö ei voittanut kuolemaa, kuinka me voisimme? Tämän vuoksi läheisen poismeno riipaisee, kuin pala itseämme olisi kuollut hänen mukanaan. Emmekä millään rukouksilla kykene ennustamaan, milloin on oma vuoromme kohdata väistämätön. Sillä sitä kuolema on - jokaiselle elämälle yhteistä on epävarmuus, mutta viikatemies niittää satoa myös suurmiesten keskuudessa.
On kulunut kaksi vuotta, kun eräs henkilö, yhteisön rakastama ja kunnioittama, uljas ja oikeellinen, todellinen suurmies - Okkius Pyromanius - nukkui pois, ja jätti jälkeensä Saharan autiomaita ja Antarktiksen laajoja jäätiköitä uhmaavan tyhjyyden Suomen pelaajayhteisön sydämeen. Tämä päivä on hänen muistopäivänsä.
Muistan yhä kun kohtasin Okkiuksen ensimmäisen kerran. Olin loukkaantunut, eksynyt Oulun metsiin alasti ja nälissäni eSuomen vapaussodassa Norjaa vastaan keskellä pimeintä ja kylmintä syksyä marraskuussa 2008. Olin syntynyt orjuuttajien raiskaamaan ja runtelemaan maahan, enkä lyhyen elämäni aikana ollut kohdannut muuta kuin, mitäpä muutakaan kuin kuolemaa. Vuosin verta, ja olin jo luopunut toivosta. Maatessani alkutalven jäädyttämillä lehdillä katselin hengitykseni synnyttämän höyryn nousua taivaalle, ja mietin. Mietin leijailisiko oma eSieluni pian samalla tavalla tuulessa tanssien, pienenpieniä lumihiutaleita väistellen kohti eTaivaan portteja. Vielä lämpimänä virtaava vereni levisi hitaasti muutta määrätietoisesti sulattaen kuuraa mennessään. Pakkasesta huolimatta minulla oli vielä lämmin, mutta tunsin kuinka kylmyys teki tuloaan.
Se alkoi varpaista ja sormista, ja hitaasti hiipien se levisi raajojani pitkin. Se tuli kuin viekas varas, vailla kiirettä, varmana saaliistaan. Kylmyys tunkeutui yhä syvemmälle sisuksiini, ja yskiessäni viimeisillä hengenvedoillani, näin kuin hidastettuna kurkustani syöksyvien veripisaroiden sekoittuvan uuden lumen hiljalleen alas leijaileviin hiutaleisiin, jotka aamuun mennessä olisivat peittäneet kangistuneen ruumiini.
Näköni oli jo sumentunut, ja olin valmis kohtaamaan kuoleman, kun metsään lankesi hiljaisuus. Linnut lakkasivat laulamasta, eivätkä edes puiden oksat tohtineet rapista, kun näin jotain hämmästyttävää. Nousevan auringon säteet valaisivat suuren hahmon, joka lähestyi minua varmin askelin. Erotin hahmosta vain taivaanrantaa vasten piirtyneen siluetin, mutta jo kaukaa tunsin hänestä säteilevän auran, jonka lämpö ja hyvyys täyttivät minut, ja ajoivat luihini pesää tehneen kylmyyden tiehensä. Hahmo kumartui ylleni, pyyhki verensekaisen oksennuksen suupielestäni vahvalla peukalollaan, ja sanoi matalan karhealla, mutta silti rauhoittavan pehmeällä äänellään: "Älä pelkää, olet nyt turvassa."
Mitä tämän jälkeen tapahtui on hämärän peitossa. Muistan hänen kantaneen minua vahvoilla käsivarsillaan tunteja läpi metsän, joka valkenevan aamun valossa ei enää vaikuttanutkaan niin pelottavalta. Oli kuin kaikki tämä olisi ollut unta, mutta jopa kuoleman porteilta palanneen sekavaan muistiin on painunut selvästi näky pilvettömästä taivaasta, ja se tunne, kun tuon sankarin pitkänä juoksevat hiukset kutittivat kasvojani hänen samotessaan tuota koskematonta korpea heikko ruumiini käsivarsillaan.
"Oletko enkeli?", kysyin. Tuon voimakkaan hahmon siihen asti kovin ilmeettömille kasvoille levisi lempeä ja lämmin hymy. "En", hän vastasi.
"Minun nimeni on Okkius Pyromanius."
Tämä tarina on vain yksi monista, Okkius Pyromanius oli sankari. Lukemattomat ovat hänelle henkensä velkaa, mutta koskaan hän ei kerskunut, eikä hänen kuultu milloinkaan tuovan mitään tästä esille pyrkiessään valtion virkoihin. Eikä hänen tarvinnut. Me tiesimme, ja mielessämme kiitimme häntä.
Eikä siis ihme, että Okkiuksen hautaa katsoessamme oli kuin maailmalta olisi pudonnut pohja. Kyynelten läpi jokainen häntä hautaan saattamaan tullut luki kiitospuheita, ylistyksiä ja rukouksia hänen puolestaan. Syyttä ei Okkiusta ylistetä lauluissa ja runoissa, ja kansallissankarin manttelia hän kantaa kansamme oikeutuksella, kunnioituksena yhteisen hyvän eteen tehdyistä urotöistä.
Mikään tästä ei tuo häntä takaisin. Voisin muistella tuhansien sivujen edestä Okkiusta, hänen töitään ja hengenperintöään, mutta mikään tästä ei voi poistaa sitä sydäntäni tukahduttavaa tosiseikkaa, että hän ei ole enää keskuudessamme. Siispä nyt, vuosien jälkeen en voi kuin hymyillen katsoa Okkiuksen kullasta veistettyä rintakuvaa presidentinlinnan sisäätuloaulassa, ottaa hattuni pois päästä ja kiittää mielessäni siitä ajasta, jonka sain tässä maailmassa viettää hänen seurassaan. Vielä nykyäänkin Okkiuksen perintö elää. Okkiuksen henki on levittäytynyt jokaisen ylle, ja antaa meille voimaa jatkaa uupumatta työtämme sen parissa missä olemme parhaita - oli se sitten yrittäminen, taisteleminen, maan johtaminen tai yhteiseen murokuppiin kuola suupielistä valuen ulostaminen.
Okkius on joutsenissa, kieloissa, erämaiden karhuissa ja syystuulessa taipuvissa kuusien latvoissa. Okkius elää meissä, ja kun aika meistä jättää, on Okkius ottamassa meitä vastaan. Kuten hän johdatti minut pois kuoleman hampaista, on hän johdattava meidät uuteen elämään tuonpuoleisessa. Sitten kun sen aika on.
Niin ja pukukoodi on tänään musta avatar tai musta silmä.
Lisää Okkiuksesta:
http://www.erepublik.com/en/article/okkius-urhoollinen-1286828/1/20
http://www.erepublik.com/en/article/13-9-2008-okkius-pyromanius-mieliss-mme-936472/1/20
http://www.erepublik.com/en/article/-l-nest-v-rin-nest-oikein--747439/1/20
Kuolema on aina läsnä. Kodeissa, sairaaloissa, taistelutantereella kuolema vaanii, emmekä pääse sitä pakoon. Vastasyntynyttä lastaan pitelevän äidin kasvoilla sädehtivä hymy vaihtuu pian haikeaan ja mietteliääseen ilmeeseen, kun hän elämän ihmettä pohtiessaan käsittää tuon kolikon molemmat puolet. Siellä missä on elämää, on kuolemaa, ja tämän käsitämme parhaiten todistaessamme uuden elämän syntyä. Mikään määrä rakkautta ja myötätuntoa ei voi pidentää yhdenkään ihmisen elämää, ja jokainen meistä joutuu jossain vaiheessa tätä asiaa käsittelemään. Koviten kuolema iskee läheisen mentyä haudan lepoon. Kun ihailemamme ja kunnioittamamme ihminen poistuu maallisesta maailmasta, joudumme myöntämään myös oman kuolavaisuutemme; tuo voimakas ja uljas henkilö ei voittanut kuolemaa, kuinka me voisimme? Tämän vuoksi läheisen poismeno riipaisee, kuin pala itseämme olisi kuollut hänen mukanaan. Emmekä millään rukouksilla kykene ennustamaan, milloin on oma vuoromme kohdata väistämätön. Sillä sitä kuolema on - jokaiselle elämälle yhteistä on epävarmuus, mutta viikatemies niittää satoa myös suurmiesten keskuudessa.
On kulunut kaksi vuotta, kun eräs henkilö, yhteisön rakastama ja kunnioittama, uljas ja oikeellinen, todellinen suurmies - Okkius Pyromanius - nukkui pois, ja jätti jälkeensä Saharan autiomaita ja Antarktiksen laajoja jäätiköitä uhmaavan tyhjyyden Suomen pelaajayhteisön sydämeen. Tämä päivä on hänen muistopäivänsä.
Muistan yhä kun kohtasin Okkiuksen ensimmäisen kerran. Olin loukkaantunut, eksynyt Oulun metsiin alasti ja nälissäni eSuomen vapaussodassa Norjaa vastaan keskellä pimeintä ja kylmintä syksyä marraskuussa 2008. Olin syntynyt orjuuttajien raiskaamaan ja runtelemaan maahan, enkä lyhyen elämäni aikana ollut kohdannut muuta kuin, mitäpä muutakaan kuin kuolemaa. Vuosin verta, ja olin jo luopunut toivosta. Maatessani alkutalven jäädyttämillä lehdillä katselin hengitykseni synnyttämän höyryn nousua taivaalle, ja mietin. Mietin leijailisiko oma eSieluni pian samalla tavalla tuulessa tanssien, pienenpieniä lumihiutaleita väistellen kohti eTaivaan portteja. Vielä lämpimänä virtaava vereni levisi hitaasti muutta määrätietoisesti sulattaen kuuraa mennessään. Pakkasesta huolimatta minulla oli vielä lämmin, mutta tunsin kuinka kylmyys teki tuloaan.
Se alkoi varpaista ja sormista, ja hitaasti hiipien se levisi raajojani pitkin. Se tuli kuin viekas varas, vailla kiirettä, varmana saaliistaan. Kylmyys tunkeutui yhä syvemmälle sisuksiini, ja yskiessäni viimeisillä hengenvedoillani, näin kuin hidastettuna kurkustani syöksyvien veripisaroiden sekoittuvan uuden lumen hiljalleen alas leijaileviin hiutaleisiin, jotka aamuun mennessä olisivat peittäneet kangistuneen ruumiini.
Näköni oli jo sumentunut, ja olin valmis kohtaamaan kuoleman, kun metsään lankesi hiljaisuus. Linnut lakkasivat laulamasta, eivätkä edes puiden oksat tohtineet rapista, kun näin jotain hämmästyttävää. Nousevan auringon säteet valaisivat suuren hahmon, joka lähestyi minua varmin askelin. Erotin hahmosta vain taivaanrantaa vasten piirtyneen siluetin, mutta jo kaukaa tunsin hänestä säteilevän auran, jonka lämpö ja hyvyys täyttivät minut, ja ajoivat luihini pesää tehneen kylmyyden tiehensä. Hahmo kumartui ylleni, pyyhki verensekaisen oksennuksen suupielestäni vahvalla peukalollaan, ja sanoi matalan karhealla, mutta silti rauhoittavan pehmeällä äänellään: "Älä pelkää, olet nyt turvassa."
Mitä tämän jälkeen tapahtui on hämärän peitossa. Muistan hänen kantaneen minua vahvoilla käsivarsillaan tunteja läpi metsän, joka valkenevan aamun valossa ei enää vaikuttanutkaan niin pelottavalta. Oli kuin kaikki tämä olisi ollut unta, mutta jopa kuoleman porteilta palanneen sekavaan muistiin on painunut selvästi näky pilvettömästä taivaasta, ja se tunne, kun tuon sankarin pitkänä juoksevat hiukset kutittivat kasvojani hänen samotessaan tuota koskematonta korpea heikko ruumiini käsivarsillaan.
"Oletko enkeli?", kysyin. Tuon voimakkaan hahmon siihen asti kovin ilmeettömille kasvoille levisi lempeä ja lämmin hymy. "En", hän vastasi.
"Minun nimeni on Okkius Pyromanius."
Tämä tarina on vain yksi monista, Okkius Pyromanius oli sankari. Lukemattomat ovat hänelle henkensä velkaa, mutta koskaan hän ei kerskunut, eikä hänen kuultu milloinkaan tuovan mitään tästä esille pyrkiessään valtion virkoihin. Eikä hänen tarvinnut. Me tiesimme, ja mielessämme kiitimme häntä.
Eikä siis ihme, että Okkiuksen hautaa katsoessamme oli kuin maailmalta olisi pudonnut pohja. Kyynelten läpi jokainen häntä hautaan saattamaan tullut luki kiitospuheita, ylistyksiä ja rukouksia hänen puolestaan. Syyttä ei Okkiusta ylistetä lauluissa ja runoissa, ja kansallissankarin manttelia hän kantaa kansamme oikeutuksella, kunnioituksena yhteisen hyvän eteen tehdyistä urotöistä.
Mikään tästä ei tuo häntä takaisin. Voisin muistella tuhansien sivujen edestä Okkiusta, hänen töitään ja hengenperintöään, mutta mikään tästä ei voi poistaa sitä sydäntäni tukahduttavaa tosiseikkaa, että hän ei ole enää keskuudessamme. Siispä nyt, vuosien jälkeen en voi kuin hymyillen katsoa Okkiuksen kullasta veistettyä rintakuvaa presidentinlinnan sisäätuloaulassa, ottaa hattuni pois päästä ja kiittää mielessäni siitä ajasta, jonka sain tässä maailmassa viettää hänen seurassaan. Vielä nykyäänkin Okkiuksen perintö elää. Okkiuksen henki on levittäytynyt jokaisen ylle, ja antaa meille voimaa jatkaa uupumatta työtämme sen parissa missä olemme parhaita - oli se sitten yrittäminen, taisteleminen, maan johtaminen tai yhteiseen murokuppiin kuola suupielistä valuen ulostaminen.
Okkius on joutsenissa, kieloissa, erämaiden karhuissa ja syystuulessa taipuvissa kuusien latvoissa. Okkius elää meissä, ja kun aika meistä jättää, on Okkius ottamassa meitä vastaan. Kuten hän johdatti minut pois kuoleman hampaista, on hän johdattava meidät uuteen elämään tuonpuoleisessa. Sitten kun sen aika on.
Niin ja pukukoodi on tänään musta avatar tai musta silmä.
Lisää Okkiuksesta:
http://www.erepublik.com/en/article/okkius-urhoollinen-1286828/1/20
http://www.erepublik.com/en/article/13-9-2008-okkius-pyromanius-mieliss-mme-936472/1/20
http://www.erepublik.com/en/article/-l-nest-v-rin-nest-oikein--747439/1/20
Facebook
Twitter
Discord
Comments
:'(
RIP
Vain yhtä voin loputtomasta koomasta muistamaan palata.
RIP
o7 RIP
Valitsen mustan silmän, kuten me kaikki Okkiukselle läheiset Zen-Munkit!
Okkiuksen maalliseen maailmaan jättämä pyhä siittimensä kaivettakoon pyhää vuosipäivä rituaalia varten norsunluisesta säilytysrasiastaan ja sillä mätkittäköön jokaisen Zen munkin vasen silmä sinisen kirjavaksi.
Tämä olkoon muisto siitä, kun Okkius vahingossa sakea juotuaan yritti yhtyä Kuhaan kalloon ja aiheutti hänelle mustan silmän.
Okkiuksen zombi olkoon kanssamme ja välillä palatkoon hallintotehtäviinkin!
Buurb - Okkiuksen kunniaksi!
RIP in peace
Tänä mustana päivänä on syytä murheeseen, mutta myös iloon - kukapa ei ymmärtäisi kuinka Okkius, tuo kansallissankarimme, nosti Suomen murheen ja kuoleman alhosta kohti hekumallisen vahvuuden sfäärejä. Surkaamme siis iloiten ja iloitkaamme surren, sillä jokaisella mustalla pilvellä on hopeareunuksensa, jotka hohtavat kuin Okkiuksen sädekehä synkeintä yötä vasten.
Shitfuck donkeyballs.
Vittu mitä paskaa
ööh okkius lopettanut 2 vuotta sitten 😃
Alan huolestumaan tästä ajan kulusta.
Valitsen mustan silmän, kuten kaikki armeijan avataria kantavat mortit. Meille musta silmä on arkea. Musta silmä on terve esimerkki toveruudesta, vastuusta ja isänmaallisuudesta. Mustumaton silmä on merkki hippeydestä ja maanpetturuudesta.
R.I.P. Okkius
kiva tietää näin kaksi vuotta jälkeen päin R.I.P eSuomalainen