Eliitti ja minä

Day 874, 04:16 • Published in Finland Finland • by DrowningHarvey
Yleisön vastalauseista huolimatta tapahtumarikasta elämääni Eliitin kanssa tullaan jatkossa seuraamaan tässä lehdessä, jota julkaisen epäsäännöllisin väliajoin, jos silloinkaan. Ensimmäinen artikkeli on luonnollisesti uudelleenlämmittely, sillä köyhänä torpparina minulla ei ole varaa paperiin, jolle kirjoitaisin uusia juttuja, saati sitten mielikuvitukseen, jolla moisia laatisin. Lehden tehtävänä on siis sillata sitä valtavaa kuilua, joka Eliitin ja kaltaiseni normaalin taatelintallaajan välille on mediassa rakennettu ja todistaa että lopulta meillä on paljon yhteistä, esimerkiksi omaisuuteni.

Eliitin roolia suomalaisten elämän kurjuuden takana on suuresti liioiteltu. Aionkin nyt kertoa teille omakohtaisista eliittikokemuksistani. Joka kuun 14. päivä pienen vastarakennetun torppani pihaan kaartaa painollaan tierakenteen rikkova mustanpuhuva Rolls-Royce, josta sikarinsavun saattelemana purkautuu hymyilevä joukko monokkelipäisiä herroja. Matkan aikana siemailemiensa laatuviskien ansiosta vieraat ovat saapuessaan sangen hyvällä tuulella ja he saattavatkin autosta kompastellessaan leikkisästi viitata minuun ’maaorjana' tai 'peonina', mokomat koiranleuat! Moisille sanavalmiille kouluja käyneille herrasmiehille en tietty osaa sanoa mitään, joten tyydynkin vain hymyilemään molemmilla ehjillä hampaillani ja yritän olla hengittämättä ulospäin, jottei tuberkuloosi pääse loikkaamaan vieraisiini. Mikäli olen kovin onnekas saattaa joku vieraista astua niin lähelle, että haistan hienot juomat tämän hengityksestä ja saatan miettiä, jotta miltähän moinen nektari mahtaa maistua ja monenko vuoden palkka sellaiseen menisi.



Yleensä tervehdin näitä olentoja pelonsekaisen kunnioituksen vallassa. Joskus ne hellyydenpuuskassaan takovat minut tajuttomaksi ennen kuin saan sanaa suustani, joskus taas norsunluinen kävelykeppi kohtaa kasvoni vasta kun olen tervehtinyt näitä arvovieraita. Näitä hetkiä arvostan ehkäpä eniten, sillä ne tarjoavat kahden eri yhteiskuntaluokan edustajille ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua toistensa elämäntapoihin. Ajoittain he käyttävät taputtamiseen jalopuista keppiä, joiden sälöjä olenkin säilönyt tyhjään tonnikalapurkkiin kaivettuani ne lihastani. Eebenpuiset sälöt ovat suosikkejani, sillä niiden tumma sävy sopii kasvojeni mustelmiin ja palaneen taloni hiiltyneisiin raunioihin.

Alkuseremonioiden ollessa ohi eliitti yleensä korkkaa punaviinipullon, tai vaihtoehtoisesti särkee sen päähäni, jolloin minulle tarjoutuu yhteiskuntaluokalleni sangen harvinaislaatuinen mahdollisuus; lyhyt kosketus laatuviineihin. Ajoittain olen yrittänyt nuolla viiniä maasta, mutta lasinsirpaleet ja sora sattuvat ikävästi kieleen ja multa tuo ikävän sivumaun. Olenkin päättänyt jättää viinien maistelun herrojen huvitukseksi, kun en itse moiseen ole rajallisilla taidoillani kykenevä.

Tämän jälkeen sir nanton hätistää Q1 lapseni (kalliimpia on turha hankkia, koska piruparkojen elinaika on neljä viikkoa) piilostaan heittämällä pihalle Q5 ruuan tähteitä ja ampuu sitten lapsiraukat norsupyssyllä tai hopeoidulla liekinheittimellään, kun nälkiintyneet raukat yrittävät kauhoa sapuskaa hampaattomiin suihinsa. Aluksi yritin piilottaa mukulat tuodakseni herrojen harrasteeseen hieman haastetta, mutta kolmen ja puolen aarin piikkilangalla aidatulla tontillani ei suuremmin piilopaikkoja ole, lisäksi sir nantonin humalatila estää usein tähtäämisen ja yhden ipanan kellistäminen saattaa vaatia kolmekin osumaa ennen korvia särkevien tuskanhuutojen vaimenemista. Nykyisin olenkin realistina opettanut lapset vuotamaan kuiviin nopeammin, jotta näiden kärsimys saataisiin minimoitua. Toisinaan avaan ipanoiden valtimoita jos siinä vaiheessa kun moottorin jylinä kantautuu horisontista, verenhukan kourissa kompuroiva kalpea ipana nimittäin huvittaa herroja suuresti.



Sillä välin kun paronit Engram ja Okkius suolaavat kasvimaata kullatuilla sirottimillaan kreivi Avec panostaa torppani helmiäisupotuksin koristetuilla TNT-pötköillä. Lavanche yleensä neuloo vaimostani istuimenpäälliset Rolls Royceen ennen takapenkille sammumistaan. Samalla kun herra Engram sitoo uskollista koiraani peräkoukkuun, lausuu hän yleensä jonkun kauniin haiku-runon. Seuraava on painunut mieleeni erityisellä tavalla, kuubalaisen sikarin maku palaa kielelleni aina kun muistelen sitä.

Hei ruma juntti,
missä tuhkakuppini?
Avaapa suusi!

Huvituksien jälkeen on tietty aika vakavoitua ja keskustella tilani vuokrasta. Yleensä joudun sen lisäksi maksamaan myös sinkkuveron, lapsettomuusveron ja piikkilankavuokran, jotka nostavat kulut verrattain korkeiksi. Onneksi numero-oppinut Okkius keksi kaltaiselleni yksinkertaiselle henkilölle sopivan tavan pitää kirjaa veloistani ja nykyisin jokaisen vierailun yhteydessä velkakirjassani olevan luvun perään merkitäänkin nopeasti ja helposti uusi nolla. Torpan hiiltyneissä raunioissa lasteni luita jätesäkkiin kääriessä olenkin usein hykerrellyt sille miten ovelalla tavalla kusetin herroja. Nollahan ei tunnetusti ole yhtään mitään, tämän opin palkkakuiteistani sir nantonin asetehtaassa työskennellessäni. Koron herrat yleensä ovat kuitanneet ottamalla kaiken irtaimen mukaansa, tai rikkomalla sen, mikäli eivät viitsi sitä autoonsa lastata. Ihan kaikkeahan tämä ei tietenkään kata, mutta se olemme kuitanneet toisella nollalla velkasumman perään.

Lopulta musta luksusauto kaartaa pois pihasta, koirani punaista vanaa sen perässä laahaten ja torppani mädät hirret lentävät TNT:n voimasta taivaalle, palavia päreitä ympärilleen kylväen ja tiedän että ankea arki odottaa taasen. Eihän tämä tietenkään kovin helppoa ole ja usein vaivunkin ankaraan masennukseen, kun tukkimiehen kirjapidolla lasken hiiltyneen kurkihirren kylkeen pitkiä päiviä näiden sivistyneiden herrasmiesten seuraavaan vierailuun. Toisaalta ymmärrän että Suomen kansa on suuri ja Eliitillä on monta kotia vierailtavana, joten en valita, vaan olen iloinen siitä, että tällainen tilaisuus tarjoutuu edes kerran kuussa.



DrowningHarvey, torppari ja kohta taas tuore leski