Join the new world

Iltaa.

Docventures tarjoaa tänään kiinnostavaa ohjelmaa meille teinipojille, joten nämä alkulöpinät on kirjoitettu pienellä kiireellä. Toivottavasti se ei kuitenkaan haittaa tahtia, vaan saatte hyvät lähtökohdat lukea elämänne parhaan/huonoimman/mitäänsanomattomimman tarinan, jota käytän törkeästi hyväksi osallistuakseni KooVeen järjestämään tarinakilpailuun. Joku jossain on sanonut, että kilpailu vie pohjan taiteelta, mutta tämä tarina ei olekaan taidetta, vaan kylmästi laskelmoiden luotu teksti, joka on rakennettu sitomalla yhteen muilta kirjoittajilta kopioituja asioita.

KooVeen tarinakilpailu on osa Kulttuuriteko 2013 -kampanjaa, ja koska mielestäni lusikan ja haarukan valssi (ja tässä pitää tietää hohde ja leimu) ei tuo mitään lisää eSuomen kulttuuriin, valitsin aiheeni omaan yhteisöömme liittyvistä asioista. Kuitenkaan tämä ei ole puhtaasti yhteisöstämme kertova tarina, vaan sekaan on saattanut eksyä jotain muutakin. Mutta se on oikeastaan lukijoiden päätettävissä. Tarinan voi lukea huonona aarteenmetsästystarinoiden parodiana, vielä huonompana aarteenmetsästystarinana tai hyvinkin onnistuneena kirjainten yhdistelmänä, joka on syntynyt kirjoittajan hakatessa otsaansa näppäimistöön. Boom Kah Deluxea lainaten, Ei välii.

Tarina sisältää myös reippaasti epäsuoria viittauksia ja lainauksia, aina kulahtaneista sisäpiirivitseistä maailmanlaajuisen suosion saavuttaneiden teoksiin. Joku voisi jopa sanoa, että muutama kohtaus on suorastaan kopioitu, mutta en tunnusta mitään. Tai no ehkä hieman. Ja itse asiassa koko artikkelin ydin on varastettu Lagukselta, mutta Marimekkohan on opettanut, että inspiraatiota saa hakea muilta. Ainakin jonkin verran. Mahdutinpahan mukaan muutaman sanan wikipediasta, mistä olen erityisen ylpeä, koska kuuluuhan seitsemänvuotiaan koota tekstinsä ainakin osittain maailman mahtavimmasta tietolähteestä.

Vielä en tiedä, mitä tavoittelen tällä artikkelilla. Jos tämä on ainoa kilpailuteos, mahdollisuuteni voittaa lienevät kohtuulliset. Toisaalta voi myös olla, että tämä on vain yksi lukemattomista epäonnistuneista artikkeleistani, ja lakaisen tämän maton alle kahden päivän kuluttua, koska periaate. Tai ehkä tämä kopioidaan suoraan kohtaukseksi seuraavaan National Treasure -leffaan. Tai kenties Robert Langdon nähdään seikkailemassa samoissa maisemissa. Ken tietää.

Mutta nyt uskon karkottaneeni ensimmäiset lukijat artikkelistani, joten voisi olla sopiva aika aloittaa. Jos siis ajattelin päästä tavoitteeseeni. Eihän tämä ole edes puolta Eriusta, mutta uskon onnistuneeni luomaan varsin "jännän" teoksen. Teksti on myös varsin vahvalla kädellä väännetty tekstin tavoitteeseen paremmin sopivammaksi, joten kannattaa suosiolla jättää punakynät laatikkoon. Mutta nyt voisi olla aika lopettaa turha höpinä ja siirtyä telkkarin ääreen. Nauttikaa.

---

Seison ylös kiitävässä hississä, ja siirtelen painoani jalalta toiselle odotellessani kullattujen ovien avautumista. Vilkaisen hermostuneesti rannekelloani, ja kiroan. Minulla on tasan 65 minuuttia aikaa suorittaa tehtäväni ja palata takaisin ennen kuin muut ehtivät huomaamaan poissaoloni. Tiukkaa tekee. Hissi pysähtyy, ovet aukeavat, ja astun suureen hallimaiseen tilaan. Liiketunnistimilla varustetut kattovalot syttyvät muutaman askeleen jälkeen, ja suuntaan kohti hallin peräseinää nähdessäni siellä olevan kyltin "2012".

Helmikuu 2012. Tavallinen kansa yhdistää kuukauden vain mielenkiintoisiin presidentinvaaleihin, mutta minulle Helmikuu 2012 tarkoittaa merkkiä ovesta tuntemattomaan. Ovesta tietoon. Ja siitä ovesta minun on päästävä läpi. Varastohallin läpi kulkiessani kiinnitän huomiota tilan siisteyteen. Vaikka tila on varsin vähässä käytössä, lattiat kiiltävät ja satojen arkistokaappien päällä ei ole milliäkään pölyä. Siivoojat ovat mitä ilmeisemmin käyneet täällä vain muutama päivä sitten, mistä olen vain tyytyväinen - eivätpähän tule häiritsemään. Pysähdyn yhden arkistokaapin eteen, ja muistelen kaksi päivää sitten kuulemani runon sisältämiä ohjeita. Arkistokaappi on samanlainen kuin sadat ympärillä olevat sisaruksena niin ulkonäkönsä kuin sisältönsäkin puolesta. Vain yläreunaan liimattu lappu kertoo minulle, että tämä on kaappi jota etsin. Rowboatin logit, helmikuu 2012.



Eliitti. Sikariporras. Norsunluutorni. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Jos Suomalaisilta kysyttäisiin, mitä eliitti mahtaa tällä hetkellä tehdä, vastaukset vaihtelisivat rapujuhlista rahojen laskemiseen, mutta kansahan nyt tunnetusti on populistien luomien harhakuvien vallassa. Sillä todellisuudessa tällä hetkellä tornilaiset tekevät samaa kuin sadattuhannet Suomalaiset - katsovat Julkkis Big Brotherin Finaalin uusintaa. Itse karkasin Norsunluutornin TV-huoneesta ensimmäisen mainoskatkon aikana, ja olen varma, että tänä iltana saan toimia rauhassa. Ainakin jonkin aikaa. 22:05. Hitto.

Useimmat Norsunluutornissa asustavat elitistit ja eliitin palvelijat luulevat, että kerroksessa 71 on vain kasa Rowboatin logeja, ja pieni tappokytkin, jolla botin saa sammutettua, jos joku innostuu leikkimään sillä liikaa. Mutta se ei ole koko totuus. Todellakaan, vaikkei sitä moni tiedäkään. Jos siivoojia ei oteta huomioon, kerroksessa käy ihmisiä vain muutaman kuukauden välein. Eikä minuakaan kiinnosta pätkääkään kerroksen virallinen sisältö. Minun silmissäni palaa toinen päämäärä - ja tämä on vasta ensimmäinen monista ovista, jotka minun on avattava sitä tavoitellessani. Kumarrun painamaan pientä oksakohtaa arkistokaapin alareunassa, ja kuulen pientä natinaa, kun vuosia käyttämättömänä ollut laitteisto herää horroksestaan. Arkistokaappi nousee hitaasti puoli metriä ylöspäin, paljastaen aukon takanaan olevassa seinässä. Kumarrun ja ryömin aukosta sisään, ja edettyäni muutaman metrin ahtaassa tunnelissa kuulen, kuinka arkistokaappi laskeutuu paikoilleen.



Hetken ryömittyäni löydän itseni pölyisestä varastosta. Huone on täynnä tavaraa - kuluneita nojatuoleja, piironkeja, antiikkiarkkuja ja vaatekasoja. Takaseinää vasten näyttää nojaavan tornin vanha takaovi. Kaiken päällä on paksu pölykerros. En tiedä, olenko jossain siivoojiemme vanhassa varastossa, vai onko kaikki tavara tuotu tänne kulissiksi, mutta nyt ei ole aikaa selvittää asiaa. Alle 50 minuuttia aikaa ennen kuin muut havahtuvat BB-koomastaan ja huomaavat poissaoloni. Tartun vihreän piirongin alimmaisen laatikon vetimeen ja kiskaisen voimakkaasti päästäkseni käsiksi laatikon sisältöön. Ensisilmäyksellä laatikko näyttää olevan tyhjä, ja sydämeni meinaa hypätä ulos rinnastani, mutta laatikkoa lähemmin tutkiessani huomaan sen pohjassa olevan pienen luukun, jonka alta löydän kultaisen avaimen.

Raivaan tieltäni pari vaatekasaa ja astun seinään nojaavan oven eteen, sillä todellisuudessa kyseinen ovi on tukevasti paikallaan estämässä tietämättömien etenemisen. Työnnän löytämäni avaimen lukkoon ja käännän sitä. Vedän narisevan oven auki jatkan matkaani. 45 minuuttia. Kävelen pitkin vaatimatonta käytävää. Iäisyyksiä vanha lautalattia narisee jalkojeni alla, ja ympärilläni olevat valkoiset seinät ovat ajan tuhrimia. Astmaatikko ei tästä selviäisi. Seinillä riippuu satunnaisin välein vanhoja muotokuvia, mutta en tunnista yhtäkään maalausten henkilöistä. Pyörittelen toista säkeistöä mielessäni, jotta en varmastikaan tekisi pienintäkään virhettä. Yksikin askel sivuun kolmelta käyttämältäni lankkuriviltä tai seinään nojaaminen tarkoittaisi varmaa kuolemaa. Tuskallista sellaista. Viattoman ihmisen huumaus ja väkivaltainen kuulustelu tuntui pieneltä hinnalta jo lähes täysin unholaan vaipuneesta runosta, jonka avulla pystyn suunnistamaan täällä "turvallisesti".

Käytävä päättyy pieneen kammioon, jonka seinät on mosaiikkien peitossa. Sommitelmia voisi kaukaa luulla maalauksiksi, ja voisin jäädä ihailemaan niitä tuntikausiksi, mutta aikaa ei ole. Painan mustaa kiveä, joka ilmeisesti esittää lohikäärmeen kuonoa, ja osa seinästä liukuu hieman taaksepäin avaten raon, josta ujuttaudun läpi. Seinän takaa paljastuu suuri luolamainen tila, ja on suorastaan vaikea uskoa, etten ole vuoristoluolassa Tiibetissä, vaan Norsunluutornin 71. kerroksessa. Luolan vieläpä halkaisee vuolas virta, mutta en tuhlaa aikaa miettiäkseni, miksi hitossa Norsunluutornin sisällä virtaa oma Amazon. Näen käytävän jatkuvan virran toisella puolella, joten seuraavana haasteenani on päästä toiselle puolelle. Lattiassa olevista pienistä metallitapeista päätellen luolassa on joskus ollut silta, mutta se on joko viety pois tai se on romahtanut virran aiheuttaman jatkuvan tärinän seurauksena. Niin tai näin, otan muutaman askeleen taaksepäin, pinkaisen juoksuun ja hyppään kohti vastarantaa. Vauhtini ei kuitenkaan ollut riittävä, vaan ilmalentoni päättyy lyhyeen, ja tipahdan virtaan.



Minulla kuitenkin on tuuria, ja saan juuri ja juuri vastarantaa kohti kurkottavilla käsilläni otteen penkereestä. Mustan Barbaarin hauistreenin vahvistamilla käsivarsillani kiskon itseni kuiville helposti. Nyt tosin pitää keksiä jokin selitys kerrottavaksi muille tornilaisille, miksi olen litimärkä. Kenties väitän kaatuneeni poreammeeseen. Kävelen käytävään, jonka huomaan viettävän hieman alaspäin, ja parinkymmenen metrin jälkeen tulen jälleen varastomaiseen tilaan, joka on täynnä suuria puisia laatikoita. Laatikoiden kansien päällä on paksu pölykerros, ja hymyilen ajatellessani jotakuta yskimässä keuhkojaan ylös niitä avatessaan - osittain pölyn vuoksi, osittain niiden sisältämän myrkkykaasun takia. Itsehän en niihin koske, vaan kävelen suoraan kahden suurimman laatikon taakse. Tartun lattiasta törröttävään pieneen nahkapalaan, vedän hyvin naamioidun lattialuukun auki, ja lähden laskeutumaan alas tikkaita kohti seuraavaa haastetta.

Parikymmentä metriä laskeuduttuani tulen pyöreään huoneeseen, josta lähtee kahdeksan ovea eri suuntiin. Jokaisesta ovesta näkyy pelkkää pimeyttä. Oman arvioni mukaan olen tällä hetkellä tornin 68. kerroksen paikkeilla, ja koska 68. kerros sisältää vain uimahallimme, on hyvinkin mahdollista että kerrokseen on rakennettu valtava labyrintti, jonne tietämätön voisi eksyä vuosiksi. Jos siis pysyy elossa väärissä tunneleissa odottavista ansoista huolimatta. Ovet on muuten samanlaisia, mutta lattiaan kunkin eteen on kaiverrettu eri eläin. Kettu, karhu, korppi, vuohi, norsu, pöllö, kameli ja koppakuoriainen. Valitsen luonnollisesti pöllön, sillä pöllö symboloi tietoa, ja tietoa minä olen etsimässä. Ennen pimeään tunneliin menemistä katson vielä kelloani, ja päästän ilmoille liudan voimasanoja. 20 minuuttia. En ehtisi ajoissa takaisin, vaikka kääntyisin samantien ympäri, joten päätän keskittyä tehtävääni täysillä, ja murehtia jatkosta myöhemmin.

Kylmyys. Yksinäisyys. Pelko. Täydellinen pimeys murtaa vahvojakin ihmisiä, ja jos en olisi tajunnut kuljettaa käsiäni tunnelin seinillä, olisin jo romahtanut henkisesti. Minulla ei ole hajuakaan kuinka pitkän matkan olen kulkenut, sillä sekosin laskuissani jo kolmensadan askeleen jälkeen. Jos käteni eivät sivelisi jatkuvasti seiniä, olettaisin jo eksyneeni. Mutta yhtäkkiä törmään seinään - vihdoinkin tunneli päättyy. Tunnustelen päätyseinän ja tunnelin seinämien yhtymäkohtaa, ja pian löydänkin pienen vivun. Vedän siitä, ja tunneli täyttyy metallisesta kolinasta ja hammasrattaiden kitinästä. Edessäni ollut seinä siirtyy sivuun, paljastaen uuden huoneen. Seitsemännen huoneen. Huoneen, johon vaellukseni päättyy.



Viimeinkin olen perillä. Huone on muutoin tyhjä, mutta kulmassa on pieni kamiina ja peräseinällä suuri antiikkinen kirjahylly. Kamiinan päällä on tulitikut ja pieni kynttilä, jonka sytytän saadakseni edes hieman valoa synkkään huoneeseen. Huomaan käsieni tärisevän hennosti. Olen lähellä. Selaan kirjahyllyssä olevia kirjoja uudestaan ja uudestaan, mutta mikään ei ole etsimäni. Hetken pelkään, että matkani on ollut turha, mutta sitten oivallan, että edessäni on vielä yksi arvoitus, jota edes runo ei tiennyt. Muutaman sekunnin miettimisen jälkeen poistan kirjahyllystä neljä vierekkäin olevaa kirjaa: Saatanalliset säkeet, Pimeyden ennustukset, Qumran ja Ruhtinas. Niiden nimien alkukirjaimet muodostavat lyhenteen SPQR. Senatus populusque Romanus. Lausahdus on mitä ilmeisempi merkki, onhan päämääräni ensimmäiset osaset luotu jo Maxentiuksen valtakauden aikana. Kirjojen takaa paljastuu yhdeksän numeropainiketta sisältävä metallilaatta. Näpyttelen Lavanchen puhelinnumeron, sillä sitähän käytetään yhdistelmänä kaikissa Norsunluutornin kassakaapeissa, ja pieniä ruostetäpliä sisältävä metallilevy heilahtaa äänettömästi auki paljastaen pienen lokeron.

Lokero on kullattu sisäpuolelta, ja se sisältää vain yhden esineen. Kirjan. Tartun kirjaan varovaisesti, sillä se on aivan varmasti haurastunut aikojen saatossa. Näin hämärässä huoneessa on vaikeaa lukea, mutta olen liian kärsimätön viedäkseni kirjan valoisampaan paikkaan. Kirjan kansissa ei ole merkintöjä, vaan vasta ensimmäinen sivu kertoo, että etsintäni on päättynyt. Necronomicon - eSuomen synkimmät salaisuudet. Hymy nousee huulilleni, ja alan kääntelemään varovaisesti sivuja, etsien sitä oikeaa.

Silmiini tarttuu mitä mielenkiintoisimpia asioita, mutta vastustan kiusausta lukea niistä tarkemmin, sillä yksikään kuolevainen ei kykene lukemaan kuin muutaman sivun ennen itsesyttymistä. Niinpä yritän käännellä sivuja nopeasti lukien vain otsikot. Latezkin kotiosoite. Cendorrin vanhempien varallisuus. Eriuksen elämänkerta. Oikeusministeriön lakkauttaminen. Byrokratiatoimikunnan hätätilaoikeudet. Kuka oksensi sohvalle tornin pikkujouluissa? Onko Kitsutypy oikeasti tyttö? Halu jäädä lukemaan kasvaa sivu sivulta, mutta sivulta 391 löydän etsimäni. Saan juuri ja juuri tukahdutettua haluni hyppiä ja karjua ilosta, sillä minä todellakin olen löytänyt sivun, jonka takia pitkän matkani tein. Innostukseni on niin suurta, että vaatii kaiken tahdonvoimani rauhoittua ja alkaa lukemaan. Pinkillä tussilla kirjoitettu otsikko sulattaa sisimpäni. Minixmixin todellinen luonne.





[23:09:56] Minixmixin todellinen luonne on eRen suurin mysteeri.

---

Allekirjoitukset ovat ilmeisesti muodissa, joten:

Otus Leucotis
Eduskunnan byrokratiatoimikunnan puheenjohtaja,
eSuomen sensuurikomission johtaja,
Varjo-eSuomen varjohallituksen varjopresidentti,
Otuslovakian perustaja ja itsevaltias,
se lehtimies