Join the new world

Koska kilpailussa ei ole liikaa osallistujia...

______________


Hiljaisuus. Ennen niin vilkkailla kujilla ja kaduilla vallitsi harmaa synkkyys hänen kävellessään kohti eArkadianmäkeä. Joskus nuo kadut olivat olleet täynnä eloa – kauppiaita, poliitikkoja kampanjoimassa ja aivan tavallisia kansalaisia, jotka olivat saapuneet seuraamaan kaikkea tätä. Joskus olivat jopa Mossadin tai jo aikoja sitten unholaan vaipuneen MULLIn miehet käyskennelleet noilla kaduilla rekrytoiden uusia taistelijoita riveihinsä.

Paljon oli noilla kaduilla nähty ja paljon oli hän itsekin niillä aikaansa viettänyt – pääasiassa puhujanpöntön toisella puolen saarnamiehen paikalla. Nyt ei kuulunut enää kiihkomielisten poliitikkojen paasausta eikä rahavaihtanut omistajaa – kansalaisetkaan eivät vaivautuneet kulkemaan kaduilla, joilta kaikki elo oli kaikonnut jo kauan sitten. Apatia ei ollut vallannut katuja. Se oli vallannut kodit ja kansalaisten mielet.

Hän pysähtyi tuon vallan symboliksi nousseen parlamenttitalon edessä. Sen julkisivua koristavat mahtavat pylväät oli päällystetty zRTx aka iosia esittävin standaarein. Liikettä ei näkynyt missään, vaikka oli jo keskipäivä. Kukaan ei kävellyt noita korkeita portaita ylös eikä kukaan astunut tuosta vallantyyssijasta ulos. Diktatuurin seurauksena tosin eduskuntatalon asema maan todellisen vallan ytimenä oli kyseenalaistettavissa. Diktaattori oli kuitenkin eduskunnan päätöksellä virkaansa asetettu ja kuunteli eduskunnan mielipidettä aivan kuin presidentitkin aikoinaan. Maassa ei oltu nähty vahvaa ja julkisuudessa aktiivista eduskuntaa pitkiin aikoihin ja ne muutamat virkaansa aktiivisesti hoitavat viettivät kaiket päivät tuon betonikolossin sisuksissa antamatta lausuntoja julkisuuteen. Päätöksiä kenties tehtiin ja keskustelua käytiin, mutta siitä ei tietoa tihkunut tavalliselle kansalle. Aktiivisen presidenttikauden jälkeen diktaattoriksi valitun zRTx:nkin hallinnon tiedotus oli lopahtanut ja ainoat lehtien artikkelit lähinnä olivat ruokajakoja ja harvoja kansalle suunnattuja kisailuja.

”Leipää ja sirkushuveja...”, hän tuhahti ja lähti jatkamaan taivaltaan kohti eHelsingin keskustaa. Diktatuurissa olin hyvien puolien ohella oli riski, että hallitsija tottui valta-asemaansa ja työnteon merkitys ei tuntuisi enää niin olennaiselta. Hän itse tiesi sen erään kaksikautisen presidentuurin jäljiltä – toisella kaudella oli helppo tuudittautua ajatukseen, että kaikki menisi omalla painollaan ja kansan tuesta tulisi itseisarvo.

Sitä sen ei pitäisi ikinä olla! Parlamentaarisen demokratian hienouksia ja vahvuuksia oli juuri se, että poliitikot ja puolueet joutuivat pitämään mielessä aina seuraavat vaalit. Jos tyrit tai toimintasi ei enää vakuuta näkyy se seuraavien vaalien tuloksissa. Politiikassa oli siten kyse ajasta ja ajanpeluusta – toimikausi oli lyhyt ja jos sen mieli jatkuvan oli voitava hoitaa työnsä uskottavasti. Parlamentarismi oli tulosvastuullisuutta - kansanedustaja vastasi toimistaan kansalle. Nykyisin sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Vaalijärjestelmän muututtua ehdokaslistoista puoluelistapainotteisiksi oli yksilöiden oman kampanjoinnin merkitys kadonnut. Yksittäisen kansanedustajan ei ollut enää tarve jalkautua kaduille kampanjoimaan ja ansaitsemaan ääniään.

Puolueet taas olivat kääntyneet hänen jo ammoinaan vastustamaansa ja pelkäämään suuntaan – suuntaan, jota Liberaali Edistyspuolue oli menestyksekkäästi edustanut. Niistä oli tullut yleispuolueita, jotka edustivat jotain ja samalla eivät oikein mitään. Puolueohjelmia ei ollut yhdelläkään puolueella ja kampanjointi oli olematonta. Ne elivät ihmisten mielikuvista eivätkä oikeasta, aidosta politiikasta ja politikoinnista. Jopa valtapuolue ja hänen oma pitkäaikainen valintansa Wanhat Parrat edusti... Noh... Asialliset kansanedustajat, lukuisat entiset presidentit ja harkitut sekä järkeen vetoavat lausunnot olivat ainoat asiat, joiden pohjalta äänestäjät saattoivat äänensä heille antaa.

Kansalla ei ollut kiinnostusta osallistua. Kansalla ei ollut jaksamista herätä...

Hän pysähtyi äkillisesti erään zRTxää esittävän julisteen eteen. Sen reunojen takaa saattoi nähdä useita eri poliittisia mainoksia, jotka olivat olleet osa aikoja sitten kampanjaansa tehneiden kansanedustaja- ja presidenttiehdokkaiden politiikkaa. Joukosta oli tunnistettavissa lukuisia tuttuja naamoja: Tanskaan lähtenyt Zacharia Raven, talousguru Jorma Ollila sekä nukkemestarinakin tunnettu Gabriel Lavanche. Kaikkien noiden julisteiden joukosta hän kuitenkin kiinnitti huomionsa yhteen, joka oli puoliksi zRTx:n julisteen alla – vain puolet kasvoista olivat esillä. Ironista – juliste oli hänen omansa.

Hän, joka niin kovasti oli joskus puhunut politikoinnista ja asioiden politisoinnista politiikan itsensä takia vietti rauhallisia ja mitäänsanomattomia eEläkepäiviä. Oliko hän itsekin vaipunut tuon saman apatian valtaan, josta hän niin kovin muita kanssasuomalaisia kritisoi? Olivatko hänen päivänsä politiikan tekijänä ja yhteisön aktivoijana ohi, kuten niin monen muun entisen huippupoliitikon?

Hiljaisuus. Hän kyllä tiesi vastauksen, muttei voinut sanoa sitä ääneen – saatika myöntää sitä itselleen. Sen sijaan hän tarttui julisteenpuolikkaan yläreunaan ja riuhtaisi sen pois tuolta muiden joukosta. Sillä hetkellä hän ei kestänyt katsoa sitä ja kaikkea mitä se edusti. Kaikkea mitä hän itse ei enää edustanut.

Hän ei vaivautunut rypistelemään julistetta vaan antoi sen tippua maahan maatumaan syksyn lehtien sekaan. Sen sijaan kevyt tuulen vire tarttui siihen ja vei sen mennessään – kulkemaan edeltä samoja katuja, joita pitkin hänenkin olisi taas lähdettävä vaeltamaan.
”Ehkä vielä joskus...”