Minä vahingossa kuolleista?

Day 4,725, 16:03 • Published in Finland Estonia • by Pedersprii

Tiedättehän, kun joskus vuosikausia haudassa maattuaan sitä alkaa miettiä, että jokin tässä on jäytänyt mielen perukoilla alusta saakka? Aluksihan sitä ei tietenkään huomaa, koska ei tiedä, miltä kuolleena olemisen pitäisi tuntua. Pitää olla kokemusta, jotta osaisi kiinnittää huomiota ei-toivottaviin olotiloihin. No, haudassa on aikaa miettiä kaikenlaista eikä aika varsinaisesti aseta rajoituksia, joten jossain vaiheessa sitä miettii, että toisinkin voisi olla. Ja sitten kun miettii sitä mieltä jäytävää asiaa taas vaikka vuoden yhteen menoon, se alkaa olla häiritsevää. Vähän sama juttu kuin korvissa soisi Bachin toccata ja fuuga jotain kolme vuotta yhteen menoon.

Itselläni kesti noin kaksi vuotta, että ymmärsin, mistä on kysymys. Minulla oli Hoitamattomia Asioita (Unfinished business in English (ei se elokuva vaan se käsite)). Tai tuon verran ymmärsin vuodessa. Sitten meni toinen vuosi, että aloin hahmottaa, mikä asia jäi hoitamatta. Aika äkkiä tajusin, että se ei ollut vakuutusasia, vaikka vakuutusmyyjät kyllä soittelivat harva se päivä. Ne eivät luovuta, vaikka kuolisi. Suljin pois aika monta muutakin asiaa ja tajusin, että se on ehkä paras menetelmä. Kun on sulkenut pois kaiken muun, jäljelle jäävä asia on se, joka kalvaa. En ollut unohtanut silitysrautaa päälle. Olin muistini mukaan sanonut jo kaiken ja vähän liikaakin. Virustorjuntani oli ajan tasalla, enkä tarvinnut edullisempaa puhelinliittymää, jonka mukana saa S-ryhmän lahjakortin.

Mikä nyt kuolleelta voisi jäädä hoitamatta? Epäilin vielä viime hetkellä, että se on Pokemon Gon uusi Halloween-event, sillä kuulemma peli ja plus-ranneke voivat muuttaa koko elämän. Kuolemasta ei kuitenkaan puhuttu, joten tajusin sen olevan jotain muuta. Lopulta vastaus oli ilmiselvä: Perintöhän se kuolleen mielessä kummittelee. Mikä kuolema sellainen on, jonka jälkeen ei tapella perinnöstä? En tietenkään ollut itse näkemässä sitä riitelemättömyyttä, mutta tiesin, ettei perinnöstä voi riidellä, jos sen on jättänyt pankkitilille ja unohtanut lähettää pankkitunnukset nigerialaisille pankkialan ammattilaisille.

Sitten piti vielä alkaa kaivautua haudasta. Se ei muuten ole helppo juttu. Haudan kaivaminen ylhäältäpäin on vielä aika yksinkertaista ja nopeaa, vaikka lapiomiehenä sitä raskaana pidetäänkin. Toisaalta kuolleella on aikaa loputtomiin, eivätkä muutkaan elävien rajoitteet häiritse tekemistä. Ei tarvitse esimerkiksi pelätä kuolevansa mullan alle. Tylsäähän se kaivautuminen on, mutta ei kuitenkaan sen tylsempää kuin haudassa makaaminenkaan. Kaivautuminen kesti kai suunnilleen vuoden. Loppuajasta urakkaa helpotti se, että joku kaivoi vastaan ylhäältäpäin. Kaivaja oli paikalla, kun sain yhteyden yläpuoliseen maailmaan, mutta silmäni olivat tottuneet haudan pimeyteen, joten en nähnyt tarkasti ja hahmo pakeni paikalta ennen kuin totuin valoon. Paikalla oli kuitenkin muutamia silminnäkijöitä, joiden kuvauksen perusteella kaivaja oli Ripperin koira. Sama otus oli kuulemma aiheuttanut yleistä pahennusta hautausmaalla jo pidempään. Oli kuseksinut ja paskonut haudoille. Kun ihmiset olivat kyseenalaistaneet toiminnan, koira oli todennut tekevänsä tutkimusta ja väittänyt, että haudoille paskantaminen tutkimusmielessä on aivan hyväksyttyä toimintaa.

Perintö olisi kyllä luultavasti kannattanut jakaa jo kuollessa, sillä vaikuttaisi siltä, että inflaatio on syönyt perintöä reilusti. Voi myös olla, että olen käsittänyt jotain väärin. Jos on useamman vuoden kuolleena, se saattaa olla aivan tavallista. Katselin enimmäkseen tällaista ruutua ja toivoin vaihtelua:


Toisinaan jostain muistoistani kumpusi vaihtoehtoisia kuvia, mutta yleensä kaduin aiempia toiveitani vaihtelusta, sillä ne olivat suunnilleen tällaisia:

Paluu kuolemasta oli joka tapauksessa kiehtova kokemus. Heti ensimmäisenä törmäsin Seppo Ilmariseen, joka oli Sammontaontahommissa. Hän ehti kuitenkin siinä Sammon takomisen lomassa antaa hieman neuvoja.

Jos oikein ymmärsin, Sepon mielestä tunnus kannattaisi antaa jollekin muulle. Mutta jos vaihtoehtona on esimerkiksi tienata jotain pelin tunnuksilla tai sitten vain spurdoilla ilman päämäärää ja jakaa vähän perintöä, kuka muka valitsee ensimmäisen? Varmaan mies, joka takoo yhtä Sampoa vuosituhansia saamatta sitä siltikään valmiiksi. Kaikille täysijärkisille vastaus on ilmiselvä: päämäärätön spurdoilu voittaa kaiken muun. Sitä paitsi luomani hahmot eivät ole kaupan. Jätin Sepon takomaan, koska se on selvästi hänen hommansa, ja ajattelu joidenkin muiden.

Perinnöstä en osaa vieläkään sanoa mitään, mutta laitan nyt joka tapauksessa jokaiselle artikkelia kommentoivalle 5 kultaa ja tonnin setelin tilille, jos tässä pelissä ylipäätään voi nykyään jotain lahjoitella. Tajusin, että en tiedä oikeastaan mistään mitään. Kuolleena oleminen oli helpompaa.