Join the new world

Siinä hän istui kuten ennenkin, jo ikuisuuksia, tai siltä ainakin tuntui. Mikään ei liikkunut lukuun ottamatta satunnaisia pölyhiukkasia, joita pölähti lentoon jokaisella henkäyksellä. Hän vain istui näytön kylmässä valossa ja tuijotti tyhjin silmin. Sormet eivät tanssineet näppäimistöllä kuin joskus muinoin. Edellisestä tanssista tuntui olevan ikuisuus. Mistään ei tullut sormille käskyä liikkua. Olivatko kaikki muistot menneistä hetkistä vain unta? Liikkuiko päässäkään enää mitään, yhtään ainoaa ajatusta vai olivatko muistotkin vain harhaa? Hän ei tiennyt, sillä todellisuus pakeni ja haihtui aina, kun siitä koetti tarttua kiinni. Ehkä se ei sitten ollut todellisuutta, vaan unikuvia, kuolleita toiveita tai jotain muuta, tunnistamatonta – pimeää energiaa, jonka olemusta olisi voinut koettaa selvittää, jos olisi ollut jokin lähtökohta.

Hän liikahti hieman, laski sormet näppäimille ja koetti muistella, miltä tuntui painaa niitä. Ei hän muistanut tuntumaa, mutta epäili sen olleen jotain vavahduttavaa. Ajatus olemisesta kuristi kurkkua ja hidasti hengityksen. Hän hamusi käteensä jotain konkreettista ja osui kahvikuppiin. Niitä oli pöydällä lukemattomia ja jokaisen pohjalla oleva kahvi oli hyytynyt jo aikaa sitten mustaksi tahmaksi, jota oli vaikea kuvitella juotavaksi aineeksi. Toisissa kupeissa oli teetä, joka oli jo aikaa sitten jäähtynyt ja väljähtynyt. Pinnalla kellui tomuhiukkasia, jotka koettivat peittää alleen sen olemuksen, joka nesteellä joskus oli ollut. Kaikki muuttui tunnistamattomaksi.

Hän ei päästänyt ääntäkään, siirsi harmahtavan kätensä leualleen ja siveli partaansa. Se oli ollut ylikasvanut jo kauan, eikä näyttänyt mistään kulmasta parralta, josta joku olisi voinut olla ylpeä. Ruokkoamaton risuparta se oli, ruma ja hapsottava. Hän piti katseensa tiukasti näytön valossa, jotta ei vilkuilisi sivuilleen ja näkisi kaikkea sitä, mikä joskus oli ollut hienoa ja mistä oli syntynyt uutta ja elävää. Pöydän kirjapinot olivat niin paksun pölyn peitossa, että pystyi hyvin kuvittelemaan, ettei niitä ollut avattu aikoihin. Kirjat olivat pelottavia, sillä niistä syntyi ajatuksia. Oikeastaan niiden olisi pitänyt synnyttää ajatuksia, mutta eivät synnyttäneet. Siksi ne olivat pelottavia. Tyhjä näyttö oli paljon helpompi, sillä sitä saattoi tuijottaa ilman että se synnytti tarvetta ajatella. Ajatukset eivät kuitenkaan tulisi, joten säästyi pettymykseltä.

Huoneen ainoa valo oli näyttö. Lamppua hän ei jaksanut sytyttää, ikkunan peittona olevat sälekaihtimet hän oli sulkenut yli kaksi vuotta sitten, kun oli aurinkoinen päivä ja valo osui näyttöön. Hän harkitsi sammuttavansa myös tietokoneen, jolloin suloinen pimeys kietoisi kaiken sisäänsä ja hän saisi vain unohtaa. Koska hän oli viimeksi ollut yhteydessä jonnekin? Tuskin koskaan, tai ainakaan siitä ei ollut muistikuvia. Kaikki mennyt oli unta tai harhaa, nykyisyys pimeyttä. Ei ollut mitään muuta kuin huone, jonka aika oli unohtanut. Tätä samaa oli ollut, oli nyt ja mahdollisesti aina. Ei värejä, makuja, tuoksuja tai mitään. Musta ja harmaan sävyt vaihtelivat huoneessa, jonka nurkissa vaanivat menneisyyden haamutkaan eivät jaksaneet innostua enää mistään. Ne olivat pilkalliset laulunsa laulaneet ja vaienneet luultavasti masentuneina, luovuttaneina, uskonsa menettäneinä. Hän mietti, vaipuisiko noiden haamujen joukkoon, käpertyisi nurkkaan, antaisi pölyn laskeutua ja unohtuisi. Unohtuisi lähinnä itseltään, sillä maailma oli hänet jo luultavasti unohtanut.

Hän istui ja oli. Hän ainoastaan oli, mitään muuta ei tehnyt. Aikakin oli, se ei kulunut, ei juossut, rientänyt, se ei tullut eikä mennyt mihinkään. Tässä huoneessa kaikki oli. Väsyneet silmät kääntyivät hitaasti näytöltä sormille ja takaisin. Pieni liike lopettaisi kaiken, virtanapille oli lyhyt matka. Se vain oli yhtä ylittämätön kuin matka mihin tahansa muuallekin: enterille, naapurimaahan, Mount Everestille, kuuhun, Alpha Centaurille... Toisaalta hän oli väsynyt olemiseenkin. Hänen oli tehtävä jotain muutakin, lopetettava vain oleminen tai vaihtoehtoisesti lopetettava myös oleminen. Mikään ei innostanut kumpaankaan, oli vain tehtävä päätös. Päässä soivat pienet tiu'ut, jokin samensi silmiä, hengitys rohisi ja synkeän tilan raskaus painoi hartioita.

Hän veti henkeä, antoi periksi, luovutti, päästi kurkustaan etäisesti ihmisääntä muistuttavan rääkäisyn, käänsi kalpeat kasvonsa kohti kattoa ja lysähti pöytää vasten. Hän huohotti, vapisi, syöksyi syvyyksiin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Hän veti yhtä henkäystä mittaamattoman ajan, näki kaiken ja ei mitään, oli yhtä jonkin tuntemattoman kanssa. Hänen mielensä matkasi äärettömyyksiin, ruumiinsa pysyi samassa asennossa: tuolilla, kasvot pöytää vasten ja laihat sormet näppäimistöllä. Kurjaksi kuihtunut ruumis, joka oli verhottu kuluneisiin, rypistyneisiin ja liian suurilta vaikuttaviin vaatteisiin, oli kuin kivettynyt pöydän ääreen. Näyt avautuivat hänen mielessään, kaikki menetti merkityksensä. Hän näki kaiken, mitä oli ikinä osannut kuvitella ja paljon sellaista, mihin hänen tai minkään muun tunnetun elämänmuodon mielikuvitus ei koskaan riittäisi.

Kun määrittämätön aika oli kulunut, jokin huoneessa muuttui. Sitä oli vaikea havaita, koska liike vaikutti mitättömältä. Se alkoi hänen päänsä sisältä, jossa jokin tuntematon vaihtoi asentoa ja lähetti impulssin hermoratoja pitkin eteenpäin. Impulssi kulki aivoista kohti vasenta kättä, tarkentui kämmeneen, josta jatkoi matkaansa vasempaan etusormeen. Se liikahti alaspäin juuri sen verran, että paine riitti painamaan näppäimen alas ja vapauttamaan sen.