Join the new world

Shokkia + paljastusta hamuavat voivat ohittaa artikkelin ensimmäisen osan, sillä siinä ei tule shokkeja eikä paljastuksia. (Ellette nuole tietokoneenne ruutua oikein kunnolla.)

Siispä kiitoksia:

Haluaisin kiittää Wanhojen partojen yhteisöä, armeijaa ja puoluetta, lämpimästä vastaanotosta yli vuosi sitten, kun tämä pieni ahne juutalainen päätti tutustua maailmaan Mossadin norsunluurahaholvin ulkopuolella. Löytämäni maailma ei aiheuttanut pettymyksiä.

Viikon jos toisenkin sotilasyksikön syötteessä kahlattuani päätin antaa jotain tälle yhteisölle takaisin, korvaamaan saamiani ilmaistankkeja, lähtemällä partojenedustustehtäviin. (No jaa. Oikeasti halusin vain kultaa mitalin muodossa. eJuutalaisuus on rakkaus, ejuutalaisuus on elämä.) Silloinen PJ Kostaja oli idealle myönteinen ja pääsin vaalilistassa korkealle. Pääsin läpi.

Toissapäivänä tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun ensimmäisen kerran pääsin eduskunnan ihmeelliseen maailmaan. Tästä mahdollisuudesta haluan kiittää kaikkia partaporukkalaisia Kostajan lisäksi - ja varsinkin silloista sisäministeriä, joka eristi parrat omaan eduskunnan viestiketjuunsa, joten ensimmäinen kuukauteni sujui varsin ripuli- ja homphosteluvapaana. Tästä ylellisyydestä eivät tällä kaudella WP:n listoilta uusina tulleet edustajat päässeet nauttimaan. (En tosin tässä soimaa Golpelia, viestilistojen kokoojaa, sillä eristyslistaan verrattuna keskustelun määrä on moninkertainen, jopa aiheesta keskustelun.)

---

Nyt tulee se shokki + paljastus osa. Kärsimättömät voivat hypätä eriuksen mittaisen tekstimuurin yli halutessaan. tiivistelmä löytyy lopusta.

Viime lokakuussa kylmä hiki nousi niskaani. Luulin, että olin paljastunut. En voinut uskoa, että näin kävisi, että vasta toista kauttaan puolueenjohtajana toimiva Feuerstrahl näkisi huolella hiomani valeasun läpi.



Niin kuitenkin oli varmasti käynyt. Todisteet olivat vedenpitävät. En ollut eduskunnan vaalilistan kärkipäässä kuten olin tottunut olevan asianlaita, en edes lähellä, olin sijalla 34, vaikka olin puolueen syötteessä kertonut lähteväni taas tosimielellä edustelemaan, toisin kuin puolet edustajista, joista osa yläpuolellani, jotka avoimesti myönsivät tulevansa eduskuntaan vain nukkumaan, jottei jokin nuori vastuuton "jonne" pääsisi vaikuttamaan Partamaan, anteeksi, eSuomen, päätöksentekoon.



Hetken jos toisenkin, oikeastaan useamman päivän, tuijotin epätoivoisena vaalilistaa, ehkei Tulisäde, vai miten puolueenjohtajan vieraskielinen nimi tulisikaan suomentaa, ollut vielä viimeistellyt listaa.
Sisälläni en kuitenkaan uskonut, että tämä olisi asianlaita, ja aivan kuin käteni olisivat liikkuneet omasta tahdostaan, käteeni etiytyi rohkaisuryyppy. Tuijotin tölkin kantta, tuijotin edelleen. Jatkoin tuijottamista, kunnes huomasin käteni etsiytyvän avausasentoon. Kohta voisin sihauttaa tölkin auki ja imeä kullankeltaisen nesteen sisääni ja unohtaa sen voimalla kaikki murheeni.



Järkytyin. En voinut kuvitellakaan, että olin niin lähellä vajoamista synkkiin, vaivalla unohdettuihin päiviin. En voinut, en saanut, paljastaa todellista olomuotoani edes itselleni. Siispä heitin punasävyisen alumiinitölkin ikkunasta ulos itsehäpeän siivittämänä. Palasin tietokoneen ruuden ääreen. Feuerstrahlilla oli vain viisi minuuttia aikaa muokata listaa, ennen kuin se tulisi mahdottomaksi. Kolme minuuttia, yksi, ei yhtään. Tajusin hävinneeni. Valeasuni ei ollut tarpeeksi hyvä. Kaduin heittopäätöstäni ja ryntäsin ulos etsimään unhoituksen tuojaa. Se oli kuitenkin kadonnut sykkivän rannikkokaupungin yöhön, varmastikin jonkun minua onnekkaamman hengenheimolaisen taskuihin. En näkisi sitä enää koskaan.



Sinä yönä olisin itkenyt itseni uneen, ellei Ruotsin sodassa tarjolla ollut 160 fim/milj olisi helpottanut kullinkaipauksen tuottamaa tuskaa. Oikeastaan se helpotti oloa niin paljon, etten katkeroitunut tapahtuneesta enkä tarvinnut edes Kendon henkis-fysikaalisia hoitoja ja päätin osallistua vaaleihin ensi kuussa. Ehkä herra Tulisäde olisi silloin jo unohtanut sen, mitä oli valeasuni halkeamasta nähnyt, niinhän puolueen johtoon valituille peninkulmaparroille on aiemminkin käynyt.



En kuitenkaan laittanut kaikkea toivoani yhden kortin varaan. Harjoitin koko kuukauden ajan oikeita puheenparsia, opiskelin kiertämään mahdollisesti paljastavat puheaiheet kaukaa ja mikäli itsepäinen vanhus päättäisi puhua niistä aiheista kuitenkin, osaisin vaihtaa puheenaihetta yhtä sujuvasti kuin karjalainen vaihtaa kaistaa Helsingin kaduilla. Luulin silloin, että se taitotaso olisi äärimmäistä, melkeinpä jumaltasoista osaamista, sillä en ollut kuullut tästä idän kansasta mitään pahaa elämäni aikana.



Olin väärässä, olin toivottoman väärässä. Seuraavissa, marraskuun, eduskuntavaaleissa en ollut puolueeni sijalla 34 vain siitä syystä, ettei parroista oltu saatu kasaan edes niin monta ehdokasta. Talven tullen huonosti eristetty ja iso eduskuntasali ei varmasti luidenkolotuksista kärsiville valtionvanhimmille ollut enää houkuttava torkkuympäristö. Luonnollista poistumaakin oli luultavasti esiintynyt. Sijani 26 oli kuitenkin hiljalleen hiipuvassa valta-asemassa olevassa puolueessa tarpeeksi varmistamaan, etten pääsisi silläkään kaudella sisään.



Vajosin ennennäkemättömään kuoppaan. Se saattoi olla avoin viemärinkansi Oulun yössä tai jotain symbolisempaa - en tiedä enää. Parhaani olen tehnyt unohtaakseni kaiken. Häpeän tahrimat muistikuvat vainoavat kuitenkin minua oletettavasti koko loppu elämäni ajan. Etsin Kendon useiten käyttämän punttisalin osoitteen teoilla, joista en halua edes avautumisrtikkelissani puhua, tekoihin tosin liittyy vahvasti Peders-setä ja erikoiset fantasiat. Tarkoituksena oli hakea lohtua alfauroksen (siis Kendon, ei Pederssin) vahvoilta käsiltä - silleen homphosti. Monen viikon seurailun ja hienovaraisen vokottelun jälkeen ymmärsin, että eMaailman kaiken kieltävä kaappihompho oli oikeasti hetero. Tai no, ainakaan silloin hänen salaatinsyömisvinkkinsä eivät kuulostaneet eroottisilta, mutta nyttemmin, epätoivon alhosta ylös kamppailleena, parsan valmistukseen kuuluvat hienoudet saavat korvani vuotamaan verta joka yö.



Tajusin, että Kendo joko ei ollut homo, tai että hän vain lämpeni minulle turhan hitaasti, joten lähdin etsimään lohtua siitä ainoasta, mikä eRen maailmassa voi lohtua tuoda muskelin lisäksi. Etsiydyin sivun oikeaan ylälaitaan. Kliksutin vihreää paniketta. Rajattomien mahdollisuuksien maailma aukeni eteeni. Tuolla saisin valettua niin monta mitalia kuin ikinä haluaisin. Tuolla saisin oikeuden kopioida itseäni niin paljon, että olisin partojakin lukuisampi. Ja tuolla...tuolla menettäisin kaikki säästöni yhteen peliin yhdellä iskulla.



Epätoivoinen parahdus purkautui huuliltani. Ymmärsin vihdoin, että ensimmäinen parannuskeino, josta olin kieltäytynyt, olikin se ainoa, joka edes voisi toimia. Etsin itselleni housut jalkaan, sukat, paidankin. Tajusin, ettei paita kuulu sinne ja nostin sitä noin metrin. Laitoin kengät jalkaani ja etsiydyin ulos asunnostani. Jostain oli pakko löytyä punakuorista unhoitusta. Piinattu muistini toimi tehokkaammin kuin koskaan ennen ja muisti muinoin unohdetut reitit elämäni synkältä keskiajalta. Tiesin minne mennä, tiesin mitä tehdä ja kaikista tärkeimpänä, tiesin mitä se maksaisi. Ei mennyt kauaakaan kun jo olin täyttänyt itseni kullankeltaisella unohduksella, osa oli jäänyt ulos ja osa tuli myöhemmin ulos, mutta en välittänyt. Panttirahoilla voisin pitkittää olotilaani loputtomiin. Joskus tämän viikon aikana (kalenteria katsoessani viikkoni oli oikeastaan täysi kuukausi, joulukuu oli tullut ja mennyt), syvimmän unohduksen tilassa, ruumiini otti vallan ja kävelytti minut kotiini, ja laittoi tietokoneeni päälle. Ruumiini myös sulki sen myöhemmin.



Viiden päivän päästä avasin tietokoneen taas, tällä kertaa tietoisesti, ja huomasin, että käteni ja loppu ruumiini olivat yhteistyössä laittaneet minut jälleen kerran ehdolle eduskuntaan. En voinut enää perua ehdokkuuttani, äänestyskin oli jo mennyt. Valmistauduin jälleen kerran uuteen henkisen tuskan aaltoon. Avasin kuitenkin silmäni ja huomasin, että joko herra Tulisäteen ikä oli vihdoinkin tehnyt tehtävänsä tai kuukauden hiljaisuuteni oli antanut minusta erittäin luotettavan ja harkitsevaisen seniilin vaikutelman. Olin puolueeni ehdokkaista toisena tammikuun vaaleissa. Eduskuntaan pääsy oli sillä kerralla yhtä helppoa kuin kaiken lopun varallisuuden tuhlaaminen juomiin. Varsin kivutonta.



Koko tammikuun ja puolet helmikuuta, päästessäni silloinkin edustustehtäviin, olin euforian vallassa. Elämäni ei voisi mennä paremmin. Tai no, lompakko kiljui vieläkin tyhjyyttään, mutta se olikin jo tehnyt tehtävänsä. Hiljalleen uudelleen elpynyt omatuntoni alkoi soimata minua. Kaikki mikä minulla oli, oli vieläkin vääryydellä hankittua. Valeasu ei ollut kadonnut minnekään ja sen takana elin ja hengitin päivästä toiseen peläten päivää jolloin jokin utelias tutkivatoimittaja repisi sen alas.



Päivästä toiseen elin omantunnontuskien ja kauhun vallassa. Menin ehdolle vielä täksikin kuuksi ja päästessäni sisään jälleen läheltä kärkeä tajusin, ettei mielenterveyteni voi kestää valheessa eloa enää päivääkään kauempaa...Aloitin tosin artikkelin luonnoksen teon kaksi päivää sitten, joten se ei kai loppujen lopuksi ollutkaan totta. Vai olenko minä teidän mielestänne jo hullu, häh?!



Siispä tänään, platoonisen kalenterin mukaan päivänä 2685, avauduin puolueemme puheenjohtajalle, kunnianarvoisalle Tulisäteelle:





EDIT: