Join the new world

Iltaa.

Täällä taas. Olen jo tämän vuoden huhtikuusta lähtien odottanut tekosyytä päästä kirjoittamaan, jotta saisin mieleeni kasaantuneet ideat yhdistettyä tarinaksi, ja kyseisen kokonaisuuden pois mielestäni. Ja mikäpä sen parempi syy hoitaa homma pois alta kuin puolustaa titteliäni. (Mikäli joku siis on unohtanut, vein viime vuonna eSuomen tarinamaisterin tittelin Zakelta Norsunluutornin syövereihin sijoittuvalla tarinallani "Salaisuus".)

En kylläkään tiedä, onnistuuko puolustukseni, kun vastassani on jonkin sortin törkeä salaliitto, joka ulottuu kisan järjestäjiin asti. Huhujen mukaan minulle ei edes makseta palkintorahoja, vaikka voittaisin. Etsivätoimisto E&M on jo palkattu selvittelemään asiaa, mutta salaliittolaiset ovat ilmeisesti painuneet maan alle väijymään viattomia kettuja. Eduskunnan byrokratiatoimikuntakin on lamaantunut pelosta, joten pahalta näyttää...

Kuten otsikosta viisaimmat kykenevät päättelemään, tämä on tosiaan Valio tierottaa -artikkelisarjan viides osa, ja erittäin todennäköisesti myös viimeinen, ainakin jos haikara jatkaa lakkoaan. Toisin sanoen ilmeisesti siis väitän, etten olisi maisemissa ensi vuonna, mutta taisin ajatella samoin jo pari vuotta sitten. Sarjan päättämiseen on myös toinen syy - eSuomesta alkaa loppua vallanpitäjien rahakätköt. Varastohalli 435 toki tarjoaisi vielä materiaalia ainakin yhteen artikkeliin, mutta raamatun mukaan ahneus on pahasta. :/

Punakynäilijöille taas varoitus: pilkkusäännöt on jälleen uhrattu rytmin alttarilla. Tuttuun tapaan tekstistä voi löytää mitä mielenkiintoisimpia viittauksia, salaisuuksia ja wikipediasta otetun kuvan. Suurin osa viittauksista on kylläkin niin epäselviä, että voisin jopa maksaa niiden tunnistamisesta, mutta se ei oikein sovi kilpailutilanteeseen. Kommenteistakaan en kehtaa nyt maksaa, joten Journalist-tehtävät saavat odottaa. Mutta nyt, kun laiskimmat lukijat on karkotettu, voisin päästää teidät varsinaisen tarinan pariin.

---

Istun vilkkaan kävelykadun varrella olevan kahvilan terassilla tarkkailemassa hiljalleen hämärtyvää kesäyötä. Päivä on ollut ennätyslämmin, ja asteita on edelleen reilusti yli kolmenkymmenen. Turistit valuvat loputtomana virtana näyteikkunasta toiseen etsien päivän viimeisiä löytöjä, samalla kun paikallinen nuoriso alkaa kasaantua sivukaduille odottamaan yökerhojen avautumista. Tilaan ohimenevältä tarjoilijalta toisen oluen hillitsemään käsieni hentoa vapinaa. En kykene muistamaan, milloin viimeksi olen vain istuskellut ulkona nauttien kesästä. Tunnelmaa varjostaa vain seuran puute - ystäväpiirini on tällä hetkellä varsin suppea - mutta eiköhän asia korjaannu lähiaikoina.

Harjaantuneet silmäni löytävät kuitenkin jatkuvassa liikkeessä olevasta ihmismassasta yhdeksän ihmistä, jotka ovat olleet syyttä pysähtyneinä jo jonkin aikaa. Kahdeksan miestä ja yksi nainen. Kaikki urheilullisen näköisiä, kolmella matkalaukut. Heidän katseensa ovat nauliintuneet terassiin, jolla parhaillaan otan viimeisiä siemauksia oluestani. Ei ole epäilystäkään, millä asialla he ovat. Nousen ylös, väläytän tarjoilijalle pikaisen hymyn ja lähden rauhallisesti kulkemaan pikkukatuja pitkin pois ihmisvilinästä. Pysähtyneet lähtevät jälleen liikkeelle.



Kaupungin punatiilikattoiset talot tuovat tyylillään mieleeni Kroatian, jossa aikoinaan vietin useita viikkoja joka vuosi. Suunnistan sokkeloisessa kaupungissa vaivattomasti, vaikka edellisestä vierailustani on toistakymmentä vuotta. Silloin se oli vielä vain pieni paratiisi niille harvoille valituille, jotka siitä tiesivät. Tuntuu hyvältä olla kotona. Hallintokin on oikeastaan pysynyt suhteellisen samanlaisena: paikkaa pyöritetään kaupungin laidalla olevasta palatsista käsin ilman demokratian häivähdystäkään. Palatsista tuleva valtaisa rahavirta pitää kuitenkin kaupunkivaltion elossa, joten kenelläkään ei oikeastaan ole tarvetta valittaa.

On jo pimeää, kun pysähdyn odottamaan seuraajiani pienelle suurten mustien roskisten täyttämälle kujalle, joka ei johda mihinkään. Ympäröivien talojen seinissä ei ole kujaa kohti ovia tai ikkunoita, aivan kuin jäteastioiden sijainti olisi päätetty jo rakennusvaiheessa. Löyhkästä päätellen niitä ei ole vähään aikaan tyhjennetty. Kujan nimi, Joséphine, on syöpynyt muistiini vuosien saatossa. Seuraajani saapuvat kujalle yksitellen muutaman kymmenen sekunnin porrastuksin. Tervehdin jokaista terävällä nyökkäyksellä, vaikken ole tavannut yhtäkään heistä aiemmin. Tanskan tuore presidentti oli kuitenkin luvannut lähettää parhaimmat sotilaansa auttamaan, joten minulla ei ole tarvetta tutustua heihin sen enempää. He ovat todennäköisesti saapuneet kaupunkiin eri tavoin viimeisen parin viikon aikana, koska luonnollisestikin iso kasa yksin matkustavia turisteja kiinnittää melko paljon huomiota.

Ikuisuuksia olin tuijottanut läpinäkyvään kattoon haaveillen hetkestä, joka olisi pian käsillä. Elin jokaisen mahdollisen tulevaisuuden mielessäni, jottei mikään yllättäisi minua. Valinta kerrallaan etsin täydellisyyttä, kunnes kolme vuotta sitten saavutin sen. Pyörät olivat kuitenkin alkaneet pyöriä vasta hiljattain kuultuani kauan odottamiani kuiskauksia. Kuiskauksia, kuinka vanhat liittolaiseni ovat taas nousseet ja voimissaan. Sinä iltana karkasin mieleni vankilasta, jättäen taakse vain hävitystä. Seuraavat viikot menivätkin piilottamani omaisuuden noutamiseen, sillä vaikka suunnitelmani onkin häikäisevän upea, voittoni ei ole ilmainen.



Yhdeksännen sotilaan saavuttua kujalle on aika ryhtyä hommiin. Heitän porukan pisimmälle ruosteisen avaimen, jolla hän avaa viemärinkannessa olevan lukon ja nostaa kannen ylös. Siirrymme nopeasti alhaalla olevaan, paksuilla kaltereilla muusta viemäriverkostosta erotettuun huonemaiseen tilaan. Tilaa ei todellakaan ole tarkoitettu kymmenelle, ja vedettyämme viemärinkannen takaisin paikoilleen, on lähes säkkipimeää. Puramme matkalaukuista varusteemme. Pimeänäkölaitteet värjäävät maailman vihreäksi, ja kaivan taskustani toisen avaimen. Se on edeltäjäänsä reilusti sirompi ja koristeellisempi - se sopisi paremmin varakkaan naisen korurasian avaimeksi kuin tänne, viemärissä seisovien sotilaiden käsiin.

Kävelen tilan seinämässä olevan järeän teräsoven luo, ja avaan sen kädessäni olevalla avaimella. Oven takaa paljastuu tunneli, johon siirryn mielelläni - viemärin haju ja kosteus ei onneksi ole päässyt sinne. Kukakohan idiootti ylipäätään oli keksinyt, että tunnelin toinen pää kannattaa yhdistää viemäriin? Valotkin olisi saanut asennettua varsin pienellä vaivalla. Päästän ilmoille pari valittua sanaa rakennusfirmasta, joka tunnelin tekemisestä aikanaan vastasi. Tunneli on vain muutaman sadan metrin mittainen, joten yritän palauttaa ajatukseni tehtävään. Kävellessäni kohti uutta elämääni kerään kuitenkin askel askeleelta kaiken viime vuosina tuntemani kärsimyksen, vihan ja surun, ja mieleeni palautuu se häikäilemätön ja raivoisa kostonhimo, josta päästin irti pitääkseni mieleni kasassa. Tulevaisuus ja menneisyys kietoutuu yhteen, kun tunneli päättyy saarivaltion hallitsijan palatsin viinikellarin hyllyjen taakse.

Kaksi apulasistani työntää lähintä hyllyä pois paikoiltaan sen verran, että pääsemme varsinaisiin palatsin tiloihin. Kysyn vielä varmuuden vuoksi, tietäväthän kaikki oman tehtävänsä. Saan vastaukseksi yhdeksän nyökkäystä, joten päästän heidät ansaitsemaan palkkansa. Kuusi lähtee puhdistamaan palatsin pihaa ja vartiokoppeja, kaksi henkilökunnan taukotupaa ja yksi käy varmistamassa, ettei kukaan vain ole myöhästynyt elämänsä viimeisestä vahdinvaihdosta. Minä lähden liikkeelle viimeisenä, nauttien joka hetkestä. Askeleeni on niin kevyt, että suorastaan liidän pitkin käytäviä. En voi estää suunpielieni vetäytymistä virneeseen - täällä taas.



Palatsin sisustus saa hyvän tuuleni rakoilemaan kävellessäni läpi huoneiden. Kaikki itse valitsemani huonekalut, tekstiilit ja taulut on korvattu kiinalaiskrääsällä. Samoin kaikki Kreikasta ja Egyptistä salakuljettamani historialliset aarteet ovat kadonneet. Sisustus melkeinpä oksettaa minua. Vastustan kiusausta jäädä tuhoamaan huoneita esine kerrallaan, ja siirryn ylimpään kerrokseen vievään portaikkoon.

Portaikon ikkunoista näkyy pelkkää pimeyttä - voin tällä hetkellä vain toivoa, että pihan ja kaupungin siivoaminen minulle hyödyttömistä henkilöistä sujuu kuten pitääkin. Saavun ylimpään kerrokseen ja naurahdan vaimeasti maan hallitsijan ylimielisyydelle - olin jo varautunut tiirikoimaan väliovet, mutta ilmeisesti hän on luottanut pienen armeijansa pitävän viholliset poissa palatsini käytäviltä.

Ylimmän kerroksen kaakkoisnurkasta löydän etsimäni. Miehen, joka varasti perustamani valtakunnan, kotini, kuolaamassa tyynylleen tyytyväisesti tuhisten. Otan veitsen vyöltäni, ja lasken sen yöpöydälle. En halua käyttää sitä ennen kuin viimeisetkin suunnitelmani osaset ovat pysähtyneet. Katselen ympärilleni ihmetellen nukkuvan miehen mielenliikkeitä - siinä missä muun palatsin sisustus on uudistettu täysin, makuuhuone on aivan ennallaan. Seinällä jopa roikkuu muotokuvani, jonka aikoinaan omin käsin siihen ripustin. Avaan parvekkeen oven mahdollisimman hiljaa, ja astun raittiiseen yöilmaan ihailemaan kaupungin valoja, odottamaan. Olen puolisen minuuttia aikataulua edellä kiitos lukitsemattomien ovien.

Tärisen osittain jännityksestä, osittain mereltä puhaltavan viileän tuulen takia. Kaupunki uinuu kevyesti, tietämättömänä käynnissä olevasta prosessista. Kelloni minuuttiviisari liikahtaa, ja taivas värjäytyy punaiseksi seitsemän hätäraketin noustessa taivaalle. Palatsi, armeijan tukikohta, lentokenttä, saaren molemmat satamat sekä rannikolla odottavat sotalaiva ja ydinsukellusvene kertovat uskollisuutensa kuuluvan taas minulle. Otuslovakia kuuluu taas minulle.

Ajatukseni yrittävät karata maailmanympäripurjehdukseeni, mutta tehtäväni viimeinen vaihe odottaa. Olen ottanut takaisin sen, mikä on oikeutetusti minun, joten nyt pitää vain rangaista varasta, joka vei elämäni. Ja rangaistuksena minua vastaan hyökkäämisestä on kuolema. Käännyn tyytyväinen hymy huulillani ympäri ja kävelen takaisin makuuhuoneeseen. Astuessani kynnyksen yli kuitenkin horjahdan ja otan kiinni ovenkarmista. Katson rintaani, josta törröttää oman veitseni kahva. Varjot haastavat minut taisteluun, ja tunnen putoavani.